Uuteen kotikaupunkiin tutustumassa ja opinpa jo jotain uuttakin

Uuteen kotikaupunkiin tutustumassa ja opinpa jo jotain uuttakin

Kaupungilla

Olen tämän viikon aikana tutustunut vähän tarkemmin uuteen kotiseutuuni kävelemällä kaupungin keskustassa, selailemalla karttaa sekä Internetin ihmeitä.

Yhtenä aamupäivänä kävin kirjastossa, hankin sieltä kirjastokortin ja lainasin tietysti heti nipun kirjoja. Tällä kertaa tosin on vahvasti ajatuksena jopa lukea ne. Lue postaus: Mitä unelmia oikein olen jahdannut?

Olin siellä aamupäivällä, joten jos minua ei lasketa, kirjaston kävijöiden keski-ikä oli 71, mutta kirjaston aineistovalikoima näytti kyllä sen verran laajalta kokoon suhteutettuna, että uskoisin käyttäjiä olevan muitakin. Tuona aamupäivänä oli muuten menossa myös seniorien ATK-kerho, en oikein kehdannut mennä joukkoon mukaan, vaikka kuinka houkutti, kurkkimiseeni ovella taidettiin suhtautua jo melko epäilevästi.

Nappasin kirjat kainaloon ja lähdin kulkemaan kylälle.

Kaupungin keskusta oli tuohon aikaan melko vilkas (ei yllä oleva kuva 🤣🤣), taisi olla lounasaika alkamassa. Palveluita löytyy muuten joka lähtöön: kaksi ruokakauppaa, kahviloita, ravintoloita (turkulaisena tietenkin merkillepantavaa on Hesburger), kirjakauppa, elokuvateatteri ja vaikka mitä pieniä yrityksiä.

Eikä unohdeta museota, joka nyt oli kyllä lukossa. Sellainen muuten pitää olla joka kylässä, vaikka siellä ei koskaan käy kukaan, paitsi koululuokat pakotettuina kevätretkellä. Muistan, että omassa kotipitäjässänikin oli vastaava ja aina sinne mentiin viettämään “hauskaa” päivää, toki olihan se aika pois koulusta ja lisäksi sai pyramidin muotoisen trip-mehun, joten sinänsä ihan positiivista.

Sitten löytyi vielä uimaranta, aivan keskustasta, Kiteenjärven rannalta. Siihen jäin istumaan ja tuijottamaan hypnotisoituneena, kun tuuli heilutti järven pintaa, näky oli uskomattoman kaunis, vaikkakin hieman ankean syksyinen.

Siitä mieheni sitten poimi auton kyytiin ja palattiin kotimökille. 

Loppupohdintaa

Tämän lisäksi viikon aikana olemme ajelleet ja kävelleet täällä pitkin hiekkateitä ja metsiä ja olen alkanut ymmärtää, miksi osa ihmisistä haluaa asua täällä, vaikka etäisyydet töihin ovat pitkät. Moni on tietenkin joutunut muuttamaan pois työpaikan perässä, ihan mahdottomia matkojahan sitä ei voi ajella aamuin illoin. Mutta kuulee myös niitä tarinoita, että on muutettu takaisin kotiseudulle, koska kaupunkielämää ei jaksa.

Mietin omalla kohdallani, että minussa maalaistyttö on alkanut herätä uudestaan monen kaupungissa vietetyn vuoden jälkeen. Ihan sujuvasti kirmailen pitkin peltoja kumisaappaat jalassa ja vielä nautin siitä! Tuntuu, että jos olisi mahdollista aina työpäivän jälkeen nollata tällä tavalla hiljaisuudessa ja paikassa, jossa ei ole muuta tekemistä kuin pihan hoito ja ruoan laitto, niin tekisi kyllä hyvää. Vaikka siellä Varsinais-Suomessakin asun ihan lähellä maaseutua, niin ympärillä on kuitenkin koko ajan jotain houkutuksia. On teatteria ja ravintoloita jos jonkinlaisia, kauppakeskusten avajaisia ja tarjoushyrrätornadoja. Joskus tuntuu, että sitä kaikkea vain pitää kokea, vaikka ei aina jaksaisi, kun hölmösti tuntuu, että missaa jotakin, jos ei mene. Eikä tule mieleenkään, että eihän niissä ole pakko käydä. Täällä kun on ajanut kaksikymmentä kilometriä kotiin töiden jälkeen keskelle metsää ja peltoja, niin ei kyllä ole ajatustakaan lähteä enää takaisin keskustaan minkään tarjoustapahtuman tai vastaavan vuoksi, enkä ole vielä ainakaan kokenut jääväni mistään paitsi. 

Olen ollut täällä vasta kaksi viikkoa ja koska paikka, missä asun on tosiaan vähän kaukana kaikesta, niin pakostikin sitä joutuu menoaan hiljentämään. Mutta se on johtanut siihen, että olen jo oppinut ensimmäisen asian. Hassua, että hyvinkin yksinkertainen asia piti oppia näin isolla toimenpiteellä, että muuttaa maan toiselle laidalle, mutta niin se vain nyt oli, niin minkäs teet.

Mikä se sitten on, mitä olen oppinut? Se on kuulkaas se, että joskus voi vain olla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *