Puolen vuoden vapaa – viisi asiaa, joihin en osannut varautua

Puolen vuoden vapaa – viisi asiaa, joihin en osannut varautua

Viime kesänä synnytimme mieheni kanssa päätöksen puolen vuoden sapattivapaasta. Keskustelu aiheesta ei ollut kovinkaan pitkä ja syvällinen, lähinnä yhteinen toteamus, että näin nyt tehdään. Päätös perustui tunteeseen, että iso osa asioista tuntui olevan ihan syvältä ja tekisi hyvää päästä pois niiden vaikutusalueelta. Tyttäreni mielipidettä toki piti kysellä, mutta häntä kiinnosti tasan teinikiinnostuksen verran, joten sen jälkeen mieheni lapsuuden maisemien kutsu Pohjois-Karjalasta jytisi voimalla.

Johtaja on nyt ollut täällä Pohjois-Karjalan maisemissa kuukauden ja minä kolme viikkoa. Eilen istuimme nuotion ääressä järven rannalla ja keskustelimme täällä olemisesta ja vähän tulevastakin. Kummallakin oli sellainen hassu, vähän ehkä pelottavaksikin määriteltävissä oleva tunne. Täällä on ollut melkoisen mukavaa, tuntuu ihan kodilta, ei ehkä haluakaan takaisin entiseen. Tätä oli vaikea myöntää, mutta niin se vain on kääntynyt. Aamut ovat rauhallisia, keskellä päivää voi katsoa leffan tai mennä metsäkävelylle, aikataulut puuttuvat. Minä teen jonkin verran etätöitä, mutta pystyn niitä sovittamaan tärkeämpien tekemisten väleihin, kuten esimerkiksi pihalla seisomisen ja lintukirjan selaamisen lomaan. Pelottavaa tässä on se, että eihän tänne jäämiselle ole oikein edellytyksiä, kun työt ja jälkikasvu ovat maan toisella puolella ja säästöt ovat rajalliset, mutta miten me siitä paluusta selviämme.

No tosiasisassahan selviämme siitä vallan mainiosti, varsinkin kun palaamme hetkeen, jolloin jotain tulojakin alkaa taas olla. Mutta toivomme kumpikin, että opimme tämän puolen vuoden aikana elämään vähän enemmän itseämme ja perhettämme varten. Minä koen, että varsinkin minulla olisi tarvetta oppia se.

Näiden kolmen viikon aikana, olemistamme täällä kovin pohdiskellessani, minulle on avutunut muutama sellainen ei-konkreettinen asia, joihin en varsinaisesti osannut varautua tänne lähtiessäni.

  1. Sinulla tulee oikeasti olemaan aikaa. Tämä johtaa väistämättä erilaiseen pohdintaan ja itsensä löytämiseen, vaikka ei olisi kokenutkaan olleensa hukassa. Itsensä ja muiden kanssa keskustelu on hyvin avartavaa, mutta voi tuntua myös ahdistavalta. Aikaa voi olla ehkä liikaa.
  2. Syyllisyys. Sinulla on syyllinen olo siitä, että sinulla ei kokoajan ole jotain tehtävää, vaan välillä lasket kuinka monta autoa talon ohi kulkee lounasaikaan ja huomaat miettiväsi, minne ne ovat menossa. Tai vain haahuilet metsässä, vaikka voisit tehdä jotain hyödyllistä. En oikein ole saanut kiinni siitä, mistä syyllisyys johtuu, onkohan se jotenkin turvallinen olotila: Koen itseni ahkeraksi, jos tunnen syyllisyyttä tekemättömyydestä. Kyllä ihmismieli on vänkyrä.
  3. Lähimmäisesi (ihmiset ja eläimet) ovat aivan innoissaan, että sinulla on mahdollisuus vähän väliä jäädä rapsuttamaan, halaamaan ja kuuntelemaan joutaviakin jorinoita. Aikaa alkaakin mennä sitten siihen ja äkkiä huomaatkin sen tekevän sinut iloiseksi ja onnelliseksi.
  4. Saatat tosiaan löytää itsesi. Minä huomasin palanneeni tutumman polun alkupäähän ja se tunne oli suloinen. Olin jälleen se kumisaappaissa lonksuttava maalaistyttö eikä minun tarvitse olla mitään muuta.
  5. Opit uusia asioita. Kolmen viikon aikana olen oppinut jo vaikka mitä: käyttämään leivinuunia, suunnistamaan metsässä (ei kovin synkässä vielä ja Googleen en täällä luota), tekemään ruokaa siitä, mitä komerosta löytyy, koska kauppaan ei jaksa ajaa. Ja sitten vielä… puhumaan tuntemattomille! Voi, mitä vielä onkaan edessä!

Tämä irtiotto on ollut ihan paras päätöksemme ikinä. Mutta lopuksi on pakko vielä tunnustaa se, että täysin stressitöntä tämä ei ole, siis minulle. Mieheni osaa ottaa rennosti aina ja joka tilanteessa ja hänen stressitasonsa on tällä hetkellä saavuttanut nollan, joka on oikeasti todella ärsyttävää, mutta ei kerrota hänelle. Minä taas stressaan sitten hänenkin puolestaan ja asteikolla nollasta kymmeneen olen kiristänyt viulunkieleni yhteentoista. Ja se kuulkaas vasta jännä tunne onkin, kun olet ihan stressissä naurettavista asioista ja samalla nautit rennosta oleilusta. Nyt käydään siis kahden persoonallisuuden taistoa ja katsotaan kumpi voittaa kevääseen mennessä.

Olen löytänyt jo sentään osan siitä taidosta, että kykenen hiukan hellittämään jatkuvasta tekemisestä, mutta kuitenkin se, että olen täällä pääasiassa oleskelemassa ja vain pienellä osa-aikaisuudella teen töitä, riittää huolestuttamaan. Tämä meidän puolivuotinen on kyllä ihan suunniteltu ja kaikki on hyvin, mutta eikös suomalaisuuteen kuulu olla kaikesta vähän huolissaan. Voiko oikeasti olla vain hyvin?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *